Aikataulut ja kiire ovat olleet tämän viikon teemoina, kun olen yrittänyt yhdistää arkea ja työntekoa, ja vielä saada aikaan jotain järkevää. Pikkuhiljaa olisi ehkä aika uskoa, että aikataulujaan ei kannata suunnitella liian tiukoiksi ja tarkoiksi, tai käy vain huonosti – aina kuitenkin tulee jotain ylimääräistä, ja sitten kaikilla suunnitelmilla saakin heittää vesilintua. Niin kävi nytkin, kun yksityiselämän vaatimukset ajoivat työelämän tarpeiden ohitse, ja ensimmäinen putiikkivierailu jäi väliin.

Luovan työn isoin ongelma on mielestäni siinä, että se vaatii aikaa. Ainakaan itselleni ei ole helppoa hypätä vähemmän luovasta puuhastelusta suoraan luovan työn pariin, koruja suunnittelemaan ja tekemään tai vaikkapa maalaamaan. Tarvitsen väliin hetken puskuriaikaa, jolloin voin siirtyä siitä arkimielentilasta toisiin sfääreihin. En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minulla on. Jos aloitan luomisprosessin, kaikki ulkopuoliset häiriötekijät tavallaan katkaisevat ajatuksen, ja joudun aloittamaan, jos en nyt aivan alusta, niin ainakin melkein. Kaikenlainen hässäkkä on ainakin minulle varma luovuuden tappaja. Tarvitsen siis omaa aikaa ajatusteni ja ideoitteni keskellä, ja jotain hienoa saattaa syntyä. Oman ajan hankkiminen on vain välillä kovin vaikeaa.

Tänään on onneksi juhannusaatto, johon kiire ja aikataulut eivät sovi mitenkään. Vietän juhannusta tänä vuonna “kaupungissa”, joten voin ainakin tämän vuorokauden verran vain ladata akkuja ja rentoutua, syödä hyvin ja poimia kukkia tyynyn alle. Olen kieltänyt itseltäni kaikenlaisen aivotyön tämän päivän osalta, toivottavasti päätös pitää. Ensi viikolla on sitten taas aikataulutaistelujen vuoro, ja toivottavasti sitä omaakin aikaa löytyy.

Tässä vielä kuva viimeisimmästä tekeleestäni, joka kuvan puutteista huolimatta on luonnossa ihan mukavannäköinen hopeariipus. Hyvää juhannusta kaikille!

Hopeinen riipus